Poikani kiipesi puuhun ja siitä syntyi some-kohu

Noin viikko sitten kilahti Wilma. Opettaja viesti, että poikani oli välitunnilla kiivennyt puuhun ja saanut siitä nuhtelun. En tiennyt, kuinka suhtautua asiaan. Siksipä pyysin apua somelta ja postasin ongelman kuvauksen Suomen opettajien ja kasvattajien Facebook-foorumille.

Tapaus puuhun kiipeäminen

Kerroin postauksessani, kuinka Siuron koulun pihassa on sadalle lapselle vain muutama vanha keinu. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei kaupunki ole investoinut lasten piha-aktiviteetteihin.

Yllättäen postaukseni käynnisti foorumilla varsinaisen pöhinän. Suomen opettajat ja kasvattajat kommentoivat suurella kiihkolla. Brändini hankalana äitinä kirkastui rytinällä.

Kommenttini jakoi kasvatusalan ammattilaiset vahvasti eri leireihin. Oli niitä, joiden mielestä

  1. lapsia tulisi kannustaa enemmänkin kiipeämään puuhun ja opettaa, miten se tehdään turvallisesti
  2. on edesvastuutonta, että lapset tuhoavat luonnon ja etenkin puut kiipeämällä niihin

Suurin osa oli kuitenkin sitä mieltä, että olen hyvä esimerkki vanhemmasta, joka on ulkoistanut kasvatustyön koululle, eikä ymmärrä, kuinka opettajan on vahdittavaa valtavaa lapsiryhmää, ja jos jotain sattuu, joutuu opettaja siitä oikeuteen. Siksi on parasta kieltää puissa kiipeily kokonaan, ettei nyt vaan sattuisi mitään ja saisi opettajana vanhempien vihoja niskaansa.

Opetetaanko koulussa ajattelua?

Some-kohu yllätti sen verran, että minun oli pakko kiivetä pihallamme omenapuuhun asiaa pureksimaan.

Jäin pohtimaan, millaiseen ajatteluun koulujen sääntöviidakko lapsemme kasvattaa. Olemme eläneet pitkään teollisen massatuotannon aikakautta, jossa ajattelu on hyvin jyrkästi jaettu toisaalta abstraktiin ja toisaalta konkreettiin. Teollisen massatuotannon organisaatiossa löytyy ylhäältä johtajien taso, joka suuressa viisaudessaan pohtii, miten työt pitäisi tehdä. Alatasolla työn toteuttajien vastuulle jää kuuliaisesti sitten vain toteuttaa näitä johtajien ja asiantuntijoiden ohjeita.

Nykyään elämme kuitenkin maailmassa, jossa asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Globaalilla tasolle esimerkiksi ilmaston muutos on ilmiö, jonka ratkaisuksi ei ole olemassa valmiita vastauksia. On vain runsaasti kysymyksiä, joita pitäisi pohtia yhdessä eri alojen asiantuntijoiden ja ihan meidän kaikkien maapallollamme tallustavien kesken. Kansallisella tasolla esimerkiksi sote-uudistus on vastaava yhteistä oppimista edellyttävä ilmiö. Puhumattakaan sitten niistä lukuisista pirullisista ja kinkkisistä ongelmista, joita päivittäin meistä jokainen arkielämässään kohtaa ja joita kukaan meistä ei voi ratkoa yksin. 

Ohjelmoidaan ajattelun algoritmi uudelleen

Tiivistäisin kaiken tämän niin, että selvitäksemme yksilöinä työelämässä, maana kansakuntien joukossa ja ihmiskuntana muiden eläväisten joukossa meidän tulisi tehdä todella radikaali muutos. Nimittäin muuttaa sitä algoritmiä aivoissamme, minkä logiikan mukaan järkemme juoksee.

Teolliselle aikakaudelle tyypillinen mustavalkoinen ajattelun malli, jonka mukaan on toisaalta abstraktia teoriaa ja toisaalta konkreettia käytäntöä, tulisi korvata systeemisemmällä ja dialektisemmalla tavalla nähdä ja kokea asiat. Esimerkiksi koulussa välitunnin toimintaa ei pitäisi eri osapuolten tarkastella vain oman abstraktin putkensa kautta: opettaja oman virkavelvollisuutensa, vanhempi oman lapsensa hyvinvoinnin ja lapsi itse oman mielekkyyden kokemisensa kautta. Konkreetissa maailmassa nämä kaikki näkökulmat kuitenkin törmäävät kuten tapaus puuhun kiipeäminen opettaa eikä päästä puuta pidemmälle.

Palvelumuotoilu, co-design ja yhteistoiminnallinen oppiminen ovat nykyajan ilmiöitä, jotka haastavat perinteisen rajan tuottajan ja asiakkaan, johtajan ja duunarin sekä opettajan ja oppilaan välillä. Siksipä postasin Suomen kasvattajille toiveeni:

”Toivoisin, että poikani varttuessaan oppisi kiipeämään mahdollisimman korkealle puuhun. Sieltä korkealta hän hahmottaisi selkeämmin, kuinka kaikki ihmiseen ajattelun ja ihmisinstituutioiden toimintaa ohjaavat säännöt eivät ole aikojen alussa kiveen hakattuja. Ne ovat kaikki ihmisten luomaa, ja siksi niitä voi myös muuttaa. Kukaan ei pysty siihen yksin, joten meidän on yritettävä olla konkreetteja ja ymmärtää toistemme näkökulmia.”

Tällä viikolla Wilma kilahti taas. Poikani oli soittanut luvatta soitinta soittotunnilla.

Kirjoittaja FL Kirsi Elina Kallioon oppimisen ja viestinnän asiantuntija, joka mielellään kiipeilee puissa ja co-konfiguroi omaa ajattelun algoritmiään.